Presidenttiehdokaspuhe

Puheenjohtaja! Hyvät vihreät! Suomen tasavallan seuraava presidentti valitaan vasta ensi vuosituhannella. On siis aikaa käynnistää kunnon keskustelu siitä, minkälaisen presidentin Suomi tarvitsee. Minusta on luonnollista aloittaa pohdinta instituutiosta itsestään. [:] Suomen presidentin valtaoikeudet ovat kansainvälisesti poikkeukselliset laajat. Vertauskohta löytyy lähinnä Ranskasta ja tietysti Yhdysvalloista, jossa kuitenkin koko poliittinen järjestelmä on toinen. Presidentin asemaa ollaan määrittelemässä uudelleen Paavo Nikulan johdolla laaditun valtiosääntöehdotuksen pohjalta. Suuntaus on kohti presidentin vallan normalisoimista, ja olen vakuuttunut siitä, että uudistus hipoo sitä mikä ylipäätään oli mahdollista. Tästä Nikulalle on annettava suuri tunnustus, koska tehtävä oli liki mahdoton. Silti on todettava, että matkaa eurooppalaisiin mittoihin mahtuvaan presidentti-instituutioon jäi vielä kuljettavaksi.

Suomen ulkopolitiikasta määrää tasavallan presidentti. Presidenttikeskeinen ulkopolitiikka ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Valtiosääntökomitea totesi, että “käytännössä presidentin asema ulkoasioita koskevassa päätöksenteossa on vaihdellut eri aikoina. Vasta toisen maailmansodan jälkeen ulkopoliittinen päätöksentekojärjestelmä alkoi toimia presidenttikeskeisesti ja ulkopolitiikan johtamista alettiin pitää presidentin tärkeimpänä tehtävänä.” Presidentin nykyinen asema on muovautunut YYA-Suomen aamuhämärissä. Valtiosääntöuudistuksen mukaisesti presidentti johtaisi jatkossa ulkopolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa, mikä on ollut käytäntö jo jonkin aikaa.

Mutta tässä pitäisi edetä niin, että presidentin ulkopoliittisia valtaoikeuksia supistetaan edelleen. Tälle on vahvoja perusteluja. Valtiot ovat sitoutuneet lukuisiin kansainvälisiin sopimuksiin, joista on myös tullut valtioiden sisäistä lainsäädäntöä. On siirrytty ylikansallisen oikeuden aikakauteen, ja presidentti on avainasemassa sitoutumisessa siihen, oli sitten kyse kansainvälisiä investointeja säätelevästä MAI-sopimuksesta, jota olemme hyvästä syystä arvostelleet, tai Suomen EU-jäsenyyden antamista velvoitteista. Presidentti vaikuttaa erityisesti voimakkaasti päätöksiin niiden valmisteluvaiheissa. Jatkossa tämä tapahtuu siis entistä enemmän yhdessä valtioneuvoston kanssa. Eduskunta joutuu usein tapahtuneiden tosiasioiden eteen, eikä sillä ole aitoa mahdollisuutta vaikuttaa sopimusten sisältöön silloin, kun neuvottelukysymykset ovat vielä oikeasti avoinna.

Presidentti toimii paljolti ulkoministeriön kautta. Usein jää epäselväksi, mistä ulkopolitiikan aloitteet ja impulssit ovat kotoisin, sanokaamme vaikkapa Suomen jalkaväkimiinapolitiikka. Mikä on presidentin osa, mikä ulkoministerin, mikä virkamiesten? Tällainen ulkopoliittinen päätöksenteko ei täytä nykyaikaisia avoimuuden vaatimuksia. Kansalaisten on vaikea vaikuttaa ratkaisuihin. Vastuu- ja valtasuhteita on selkiytettävä. Se luo automaattisesti lisää avoimuutta. Presidentin ulkopoliittisen vallan kutistaminen ei luo tyhjiötä. Hallitus ja eduskunta ovat täysin kyvykkäitä sekä ajan tasalla voidakseen täyttää sen. Nykyaikana ei voi myöskään liikaa korostaa kansalaisjärjestöjen ulkopoliittista merkitystä. Niillä tulee olla ulkopolitiikan toimijoina tunnustettu merkitys ja vastaavat vaikutusmahdollisuudet. Ajattelen tässä erityisesti kansainvälisiä ihmisoikeusjärjestöjä kuten Amnesty, rauhanliikkeitä tai asevientiä valvovia ryhmiä. Uskon, että jos ulkopolitiikassa kuunneltaisiin niitä enemmän ja jos niiden kanssa käytäisiin myös julkista keskustelua, vältyttäisiin esimerkiksi sellaisilta virhearvioinneilta kuin Suomen Indonesian-politiikka. Suurin osa Suomenkin kansainvälisistä velvoitteista koskee pikemminkin arkielämää kuin klassista ulkopolitiikkaa, olkoot esimerkkinä ympäristönsuojelu tai ihmisoikeudet. Siksikin on aivan luonnollista, että presidentin valtaa jaetaan muille valtioelimille.

Myös EU-politiikassa painopistettä on ehdottomasti siirrettävä edelleen ulkoministeriöltä pääministerin kansliaan. Presidentille jää nyt tekeillä olevan valtiosääntöuudistuksen jälkeenkin vielä kosolti toimivaltuuksia. Meidän on rauhassa käytävä ne läpi ja pyrittävä tekemään ehdotuksia niiden rajoittamisesta, sikäli kun katsomme niiden kuuluvan jo taaksejääneeseen maailmaan. Edes jykevimmällä toimialueellaan, ulkopolitiikassa, tarkoitus ei alunperinkään ollut luoda presidentistä niin vahvaa vaan tämäkin on vaihdellut ajan mukana. Suomen 2000-luvun presidentin asemaa pohdittaessa voidaan katsoa joitakin edustuksellisempia valtionpäämiehiä tai -naisia. Kukaan ei väitä, etteikö Irlannin edellinen presidentti Mary Robinson olisi ollut hyvin tärkeä yhteiskunnan vakauttaja, vaikka presidentti onkin Irlannissa enemmän taustalla. Aktiivisuus ihmisoikeuksien puolustamisessa johti hänet hiljattain YK:n ihmisoikeusvaltuutetun tehtävään. Saksan liittopresidentit, edellinen ja nykyinen, ovat merkittäviä mielipidejohtajia ja vaikuttajia, joiden avaukset ovat puhuttaneet koko kansakuntaa. Tämä kaikki on mahdollista ilman vahvoja valtaoikeuksia. Miksei tällainen sopisi myös Suomelle? Miksi presidentin asema ei voisi perustua pikemminkin arvovaltaan kuin jykeviin valtaoikeuksiin?

Ensimmäinen vastaväite uskoakseni on, että vahvaa presidenttiä tarvitaan kykenemättömän hallituksen ja ponnettoman eduskunnan sekä ihmisistä vieraantuneiden puolueiden vastapainoksi. Uskoakseni viran nykyinen haltija on perustanut kannatustaan ainakin jossain määrin kansalaisten tällaisiin tuntemuksiin. Ongelma on todellinen, mutta vahva presidentti ei ole siihen oikea ratkaisu. Demokraattisesti valitut päättäjät eivät yleisesti ottaen enää nauti sellaista ylellisyyttä, että kansalaiset automaattisesti luottaisivat heihin, ainakaan kaikissa asioissa ja kaikissa tilanteissa. Luottamus on ansaittava joka päivä uudelleen. Maailma on monimutkaistunut ja eriytynyt yhä enemmän yksilöiksi ja toisistaan poikkeaviksi ryhmiksi, joilla on oma identiteetti. Tämän tärkein seuraus on, että jokaisella on oma arvoyhdistelmänsä, joka saa hänet olemaan omaa mieltään omilla perusteillaan. Tunnustamme, että perheyhteisö ja sen asema on muuttunut ja että sen tilalle tarvitaan uudenlaisia perusturvallisuutta antavia yhteisöjä. Miksi olisi niin vaikeaa myöntää, että myös politiikassa tarvitaan uusia muotoja? Ei riitä, että presidentti kuuntelee ihmisten tuntoja. Presidentin on kyettävä kiteyttämään ja ilmaisemaan muuttuvan maailman uudet arvot.

Vakaumukseni on vuosikaudet ollut, että kansalaisille on järjestettävä enemmän suoria poliittisia oikeuksia. Kun olen itse toiminut edustajana jo toistakymmentä vuotta ensin kunnanvaltuutettuna ja sitten kansanedustajana eduskunnassa ja Euroopan parlamentissa, en ole koskaan kuvitellut, että ihmiset luottaisivatkaan minuun tai muihin edustajiinsa täysin. Moni on silti järkyttynyt, kun olen tämän todennut ja kehottanut ihmisiä toimimaan myös itse. Parhaimmillaan edustaja on neuvoja, joka auttaa ihmisiä löytämään vaikutuskanavia ja toimii yhdessä heidän kanssaan. Suomalaiset aivan ilmeisesti kokevat olevansa kykeneviä vaikuttamaan päätöksentekoon sekä omiin asioihinsa nykyistä enemmän ja suoremmin. Sanalla sanoen, päättämään. 2000-luvun perustuslakiuudistuksella on luotava varsinainen kansanäänestys; joka siis olisi päättävä eikä neuvoa-antava. Suomessa järjestettävät kansanäänestykset ovat kauttaaltaan neuvoa-antavia sekä valtiollisella että kunnallisella tasolla. Kansalaiset ovat tällöin kokonaan edustuksellisten elinten, eduskunnan tai kunnanvaltuuston hyväntahtoisuuden varassa. Kunnanvaltuustolle voidaan ehdottaa niinkin lievää toimenpidettä kuin neuvoa-antavaa kansanäänestystä, mutta senkin valtuusto voi hylätä. Valtiollisella tasolla on rohjettu tiedustella kansan mielipidettä vain kahdesti, vuonna 1932 kieltolaista luovuttaessa ja seuraavaksi yli kuusikymmentä vuotta myöhemmin, kun vuonna 1994 äänestettiin Suomen EU-jäsenyydestä. Uskoakseni moni kansalainen koki nöyryyttäväksi ja vastenmieliseksi sen, että vaatimus EMU-kansanäänestyksestä äskettäin sivuutettiin – etenkin, kun yhteiseen rahaan liittyminen miellettiin yleisesti merkittävämmäksi ratkaisuksi kuin itse EU-jäsenyys.

Suomen politiikan ja talouselämän eliitti ei ehkä tiedosta sitä halveksivaa asennetta, jolla se kansalaisiin suhtatuu. Valtiollinen elämämme on niin läpikotaisin edustuksellisuuteen perustuvaa, että ei tajuta sen monessa suhteessa olevan vain todellisen demokratian heijastus luolan seinillä. Asetelma pitää kääntää ylösalaisin. Ihmisillä tulee olla aito mahdollisuus päättää omista asioistaan. Tämän tulee olla kaiken päätöksenteon perusta. Jos tietty määrä kansalaisia vaatii kansanäänestyksen järjestämistä, se on järjestettävä. Kansanäänestystuloksen tulee olla viimeinen sana, jolla edustukselliset elimet eivät voi keinotella kuten valitettavasti kävi keskusteltaessa, oliko muutaman vuoden takainen EU-kansanäänestys eduskuntaa sitova vai ei. Niinkin läheltä kuin Tanskasta löytyy tapa, jolla kansalaiset sanovat viimeisen sanan päätettäessä kansallisen päätösvallan luovuttamisesta kansainvälisille järjestöille ja EU:lle. Tanskan säädökset voitaisiin sellaisenaan ja viipymättä ottaa Suomen perustuslakiin. Tein tästä lakialoitteen eduskunnassa, kun alkoi olla ilmeistä, miten paljon pelivaraa neuvoa-antavan EU-kansanäänestyksen tulokselle haluttiin puolueissa ja eduskunnassa jättää. Toinen tapa vahvistaa kansalaisten suoria vaikutusmahdollisuuksia on kansalaisaloite. Kansalaisaloite on instituutio, jolla tietty määrä kansalaisia voi saattaa jonkin ehdotuksen edustuksellisen toimielimen käsittelyyn. Eduskunnan valmistelemana ehdotus voisi myös palata kansanäänestyksessä ratkaistavaksi. Näin tapahtuu esimerkiksi Sveitsissä. Suomessa siitä ei ole juuri edes keskusteltu. Kansanäänestykset ja kansalaisaloitteet ovat keinoja, joilla itse kukin voi vaikuttaa itseään ja elämäänsä koskeviin asioihin. Näitä kanavia tulee käyttää mahdollisimman monipuolisesti ja luovasti.

Presidenttinä keskittyisin pitkälti raivaamaan kansalaisille vaikutusmahdollisuuksia ja todellisia päätöksenteko-oikeuksia edellä hahmottelemaani tapaan. Olen vakuuttunut siitä, että näin saataisiin ihmisten piilevä voima ja innostus yhteisen hyvän käyttöön. Demokratia on kaventunut myös maamme rajojen ulkopuolelta maailmantalouden yhdentymiskehityksen myötä. Globalisaatio uhkaa syventää yhteiskuntiemme demokratiavajetta. On kuitenkin huomautettava, että tämä on tapahtunut vaaleilla valittujen päättäjien suosiollisella myötävaikutuksella. Vallalla on ollut – ja on edelleen – uskomus, että kunhan taloudellista toimintaa vain kiihdytetään yli valtioiden rajojen suuntautuvien investointien ja vapaakaupan avulla, vauraus lisääntyy, ja lopulta siitä tihkuu jotakin kaikkein kurjimmillekin. Todellisuudessa rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät. Talouden valta rajoittaa poliittista demokratiaa ehkä enemmän kuin mikään muu.

Kuinka globalisaation aiheuttama demokratian murentumiskehitys voidaan pysäyttää? Olen pannut mielenkiinnolla merkille, että kansalaiset onnistuvat joskus puuttumaan kaukaisilta ja väistämättömiltä tuntuviin globaalitason tapahtumiin. Globaalin demokratian häivähdyksiä sattuu silloin tällöin. Kun Ranskan mahtava presidentti Chirac halusi kolme vuotta sitten räjäyttää Mururoan atolleilla ydinkoesarjan, oli hänen peräydyttävä alkuperäisistä suunnitelmistaan ainakin jonkin verran. Silloin opimme kautta maailman huomaamaan, että myös italialaiset viinit ovat aivan juotavia ja että niiden jälkimaku on huomattavasti parempi. Viime vuonna maailmanlaajuisesti toimiva kansalaisliike pakotti valtiot nopeuttamaan kansainvälistä sopimusta viattomia ihmisiä silpovien jalkaväkimiinojen kieltämiseksi. Ja aivan äskettäin kansalaistoiminnalla torjuttiin sellainen kansainvälinen investointisopimus, joka olisi antanut sijoittajille aivan ylivertaiset oikeudet ja tuskin mitään velvollisuuksia. Kun talous on globaalistunut, myös politiikan on saatava maailmanlaajuiset mittasuhteet. Kansalaisjärjestöt ovat tämän kehityksen edelläkävijöitä. Nykyään voi lukea kiinnostavia analyyseja siitä, kuinka internet on moninkertaistanut globaalin kanssakäymisen ja kansalaistoiminnan. Hallitukset, jotka edelleen ovat kansainvälisen politiikan avaintoimijoita, ovat joutuneet neuvottelukabinettien ulkopuolelta kaikuvan kansalaistoiminnan seurauksena muuttamaan suunnitelmiaan. Tavoitteeksi on otettava se, että kansalaisten ääni kuuluu suoraan myös niiden instituutioiden päätöksissä, jotka tekevät kaikkia ihmisiä sitovia globaalitason ratkaisuja.

Tehtävämme ei ole enempää eikä vähempää kuin globaali demokratia. En tietenkään tavoittele maailmanhallitusta. Sellaiselle ei ole edellytyksiä tässä paljon mainitussa “nähtävissä olevassa tulevaisuudessa”. Pikemminkin olisi pyrittävä murtamaan hallitusten monopoli kansainvälisissä järjestöissä luomalla niillekin parlamentaarisia, vaaleilla valittuja valvontaelimiä. Maailmankauppajärjestö WTO sekä teollisuusmaiden yhteistyöjärjestö OECD ovat varoittavia esimerkkejä demokraattisen valvonnan puutteesta. Maailmankauppajärjestön yhteydessä yhä tiiviimmin toimiva Codex alimentarius on toimielin, jossa muutama virkamies kustakin maasta, myös Suomesta, päättää vahvasti elintarviketeollisuuden vaikutuksen alaisena siitä, mitä saamme omissa ruokapöydissämme syödä. Toinen tärkeä maailmanlaajuisen demokratian edellytys on se, että suljetusti ja salaillen meidänkin nimissämme toimivat kansainväliset instituutiot saadaan pakotettua mahdollisimman suureen avoimuuteen. Tätä olen itse koettanut edistää viemällä salailua harrastavia viranomaisia oikeuteen. Nyt on korkea aika päättää, mitä nämä järjestöt oikein saavat tehdä kansalaisten selän takana. Tämä on yksi parhaita tapoja vaikuttaa pelisääntöjen muovautumiseen. Koska maailmanhallitus on paitsi epärealistinen, myös hieman vaarallinen ajatus, globaaliin päätöksentekoon vaikuttaminen tulee tapahtumaan paljolti olemassa olevien rakenteiden kautta.

Mitä enemmän pohdin Euroopan unionin olemassaolon oikeutusta, sitä enemmän löydän itseni hahmottelemasta EU:ta maailmanlaajuisten, meitä kaikkia sitovien ja pakottavien, huomaamatta syntyneiden pelisääntöjen tervehdyttäjänä. Siihen se on tarpeeksi suuri, ja siksi Euroopan unionin demokratisoiminen on ensisijaisen tärkeä, joskin erityisen vaativa tehtävä. Verrattuna maailman muihin mahtitekijöihin EU:lla voi kokemukseni mukaan kuitenkin saattaa olla jotain toivoa. Vaikka kansalaisyhteiskunta on Yhdysvalloissa vahva, ei se sittenkään juuri näy Yhdysvaltojen toiminnassa maailmassa. Kaakkois-Aasian nousevat talousmahdit taas näyttävät kompastuvan epädemokraattisuuteensa. Jotta se täydellinen voimattomuus ja sivullisuus, jota niin moni maailmanlaajuisten päätösten kohteena kokee, haihtuisi ja vaihtuisi uskoksi vaikuttamiseen ja omankin elämän haltuunottoon, on aloitettava ihmisten vaikutusmahdollisuuksien vahvistaminen aivan läheltä. Ihminen, joka yhdessä muiden kanssa onnistuu estämään lähiömetsänsä muuttamisen toimistokortteliksi, voi vaikuttaa myös kauempaa kaikuviin päätöksiin.

Hyvät vihreät. Vuoden 2000 presidentinvaalien ydin on presidentin valtaoikeuksien normalisointi ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien vahvistaminen ja rohkaiseminen. Valta tässä maassa kuuluu kansalle, ja kansaan kuuluu jokainen kansalainen. Presidenttinä suuntaisin kaiken kykyni, kokemukseni ja sydämeni näiden päämäärien eteen. Kiitän siitä luottamuksesta, jota olette minulle tänään osoittaneet ja teen parhaani osoittautuakseni sen arvoiseksi.

Vihreän liiton puoluekokous, Turku, 23.-24.5.1998

Share on facebook
Facebook
Share on twitter
Twitter
Share on whatsapp
WhatsApp