Ketä presidentti kuuntelee?

Turun Sanomien kolumni 26.01.1998 Kirjailija Leena Krohn ja kuvataiteilija Marjatta Hanhijoki synnyttivät harvinaisen raikkaan kansalaiskeskustelun Suomen ulkopolitiikasta kieltäytyessään kunniamerkeistä, joita nähtävästi jaetaan Suomesta eniten ostaville tahoille kuin kaupan bonuksia. [:] Siitä ajasta ei ole kauaa, kun kansalaisia pidettiin virallisen ulkopolitiikan suurimpina turvallisuusuhkina. Presidentin arvosteleminen ei närkästyttänyt ainoastaan Instituutiota itseään vaan jostain syystä myös suomalaisten syviä tuntoja. Koin tämän seitsemisen vuotta sitten kritisoidessani silloisen YYA-Suomen presidentin, Mauno Koiviston “realistista” Baltian-politiikkaa. Vihreiden puoluetoimisto oli hukkua paheksuvien kansalaisten soittoihin. Tämä aika ei enää palaa. Myös presidentti Martti Ahtisaari on sen näyttänyt antamalla luvan arvostella omia toimiaan, kun hän Indonesian merkkimiehille myöntämiään kunniamerkkejä puolustaessaan totesi, että demokratiassa ihmisillä on oikeus esittää kritiikkiä. Ketään kumartamaton Kalle Augustson kirjoitti äskettäin osuvasti, että indonesialaisilta kansalaisaktivisteilta tämä oikeus puuttuu. Ulkopolitiikassa moni muu asia on silti entisellään. Se on edelleen presidentin valtakuntaa. Tiettävästi edellinen presidentti oletti samettivallankumousvuoden 1989 kääntyessä syksyyn ja Berliinin muurin jo murentuessa, että ainakin DDR kestää kansanjoukkojen rynkytyksen. Nykyinen valtionpäämies puolestaan näyttää uskovan, että Indonesian yksinvaltius jatkuu vuodesta toiseen. Presidentti, joka kiertää kotimaassaan kansan keskuudessa, varmaankin saa tietonsa muista maista paljolti diplomaateilta. Tämä näyttää tuottavan valheellisen kuvan yhteiskunnista. Seurustelu etuoikeutettujen ihmisten kanssa antaa suurlähettiläille tunteen, että kaikki on enimmäkseen hyvin. Ihmisoikeusjärjestöjen väitteet kärsimyksistä ja ihmisoikeusloukkauksista saatetaan kokea rauhan häiritsemiseksi, ja mahtavatko ne olla tosiakaan? Indonesia on miehittänyt vuodesta 1975 Itä-Timoria, Portugalin entistä siirtomaata. Kolmannes saaren miljoonasta asukkaasta on kuollut kansanmurhassa. Kesällä 1993 avustin muutamia itätimorilaisia vainottuja opiskelijoita pääsemään Indonesian Suomen-suurlähetystöön, jotta he saisivat sieltä turvapaikan voidakseen siirtyä turvallisesti pois maasta. Portugal ottaa kansalaisikseen kaikki itätimorilaiset, jos nämä vain pääsevät pois maasta. Toimimme yhdessä australialaisen Itä-Timorin asialle omistautuneen järjestön kanssa niin, että juuri oikealla hetkellä minun ja muutaman muun kansanedustajan fakseista alkoi raksuttaa vetoomuksia ulkoministeriöön ja Indonesian Suomen-suurlähettiläälle. En voi unohtaa pääministeri Esko Ahon ilmettä, kun hän eduskunnan aulassa ohi kiirehtiessään ilmaisi harmistuksensa pelastustoimiimme. Turvapaikkaa itätimorilaiset opiskelijat eivät Suomen suojista saaneet, mutta jollakin tavalla heidän sallittiin myöhemmin lähteä Portugaliin. Moni muu lähetystö kyllä otti vastaan opiskelijoita. Minkälaista tietoa presidentti mahtaa nykyään saada Jakartasta? Ilmeisesti siellä seurustellaan lähinnä ministerien ja suuryritysten johtajien kanssa, jotka Suharton yli kolmekymmenvuotinen yksinvaltius on nostanut asemiinsa. Maassa ei ole oikeutta järjestäytyä ammatillisesti. Itä-Timorin kidutukset ja katoamiset ovat vain lisääntyneet viime kuukausina. Olen nähnyt tuoreita, kauhistuttavia valokuvia armeijan ristiinnaulitsemista miehistä sekä puihin sitomista ja raiskaamista naisista. Armeijalla on Suomestakin hankittuja aseita. Aasian talouskriisi osoittaa vääräksi sen uskomuksen, että talous kukoistaa, jos demokratiaa hiukan rajoitetaan. Indonesia tuskin olisi nykyisessä jamassaan, ellei maan presidentti olisi sallinut pienen piirin korjata itselleen suuria voittoja, joita olisi kipeästi tarvittu ihmisten elinolojen kehittämiseen. Tämä taas ei olisi ollut mahdollista, jos maassa olisi edes ripaus demokraattista valvontaa. Suharton hallinnon romahtaminen on kuukausien kysymys. Jokainen ulkomaalainen yritys, joka veljeilee sen kanssa, vaarantaa tulevaisuuden liiketoimintansa, myös UPM-Kymmene. Jos ulkopolitiikka tunnustettaisiin myös kansalaisten asiaksi, sen ylin johto saisi muiden maiden tilasta totuudenmukaisempaa tietoa. Diplomaatit kuuntelisivat ihmisoikeusaktivisteja, ympäristöjärjestöjä ja avaisivat lähetystöjensä ovet muillekin kuin yläluokalle. Mutta silloin meillä ei myöskään olisi presidenttiä, joka sivuuttaa kylmästi nimittämänsä hallituksen ihmisoikeuspolitiikan.

Share on facebook
Facebook
Share on twitter
Twitter
Share on whatsapp
WhatsApp