///Turun Sanomat

“Globalisaatio” on kuulunut puheeseemme ehkä kymmenisen vuotta. Suomen Kuvalehti määräsi aikoinaan käytettävän suomalaista vastinetta “maapalloistuminen”, mutta suomennoskaan ei tehnyt käsitettä tutummaksi. Kyse oli jostain äärettömän kaukana olevasta ilmiöstä, joka ei koskettanut arkeamme.[:]

Mutta globalisaation pitkähkö itämisaika on viimeistään nyt päättynyt, kun tiedämme, että kännykkälatureita ei enää kannata valmistaa Kemijärvellä vaan Kiinassa. Siellä valmistaja saa nauttia niin alhaisista palkka- ja sosiaalikustannuksista, että Suomen hyvinvointivaltio pitäisi purkaa moninkertaisesti saman tason saavuttamiseksi.

Talouden toiminnan vähittäinen irtautuminen kansallisista rajoista on tuottanut vastarintaliikkeensä. Internetin – yhden globalisaation tehokkaimman edistäjän – yhteen hitsaamat kansalaisliikkeet ovat esittäneet raikuvan protestinsa nykykehitykselle. Ne pysäyttivätkin sen useaksi vuodeksi, tosin monista eri syistä. Pohjoisen kansalaisaktiivit saivat sittemmin liittolaisikseen ison joukon kehitysmaita, joiden mielestä kaupan vapauttamista edistettiin rikkaiden maiden ehdoilla köyhiä kuulematta.

Globalisaation kriitikoista on syntynyt vastavoima, jota on jo pakko kuunnella. Kun eräs nuori mies löi Helsingissä joitakin vuosia sitten kakun Maailmanpankin pääjohtaja James Wolfensohnin naamaan, ajattelin, että kohde ei todellakaan ansainnut tätä kohtelua. Wolfensohn on itsekin alkanut vaatia sellaista globalisaatiota, joka ei hyödyttäisi vain pärjääjiä.

Osallistuin tammikuun jälkipuoliskolla Intiassa Maailman sosiaalifoorumiin, jossa 100 000 ihmistä pohti globalisaatiota ja sen tuotoksia ainakin 500 pienessä ja suuressa keskustelussa, tähtinään muun muassa intialainen kirjailija Arundhati Roy ja amerikkalainen taloustieteilijä Joseph Stiglitz. Minne tahansa ihmisvilinässä katsoi, näki enimmäkseen mustia hiuksia ja tummaa ihoa. Maailman enemmistön edustajat olivat ottaneet omakseen foorumin tunnuslauseen: “Toisenlainen maailma on mahdollinen.”

Mietiskelin, millaista olisi vuonna 2050, kun Maailman parlamentti valitaan väkiluvun perusteella. Suomalaisilla ja vähän muillakin olisi siellä tosi yksinäistä, kun puolet edustajista valittaisiin Kiinasta ja Intiasta.

Kaikki Mumbaihin kokoontuneet ihmiset eivät taatusti olleet lukutaitoisia, mutta jokaisella oli syynsä olla siellä. Tieto Assamin teeplantaasien, Mosambikin cashew-pähkinäviljelmien tai Kiinan tehtaiden työläisten ahdingosta välittyikin ympäri maailmaa erittäin hyvin. Valtavan kokousalueen ulkopuolella myös sen, että Mumbaissa on 100 000 katulasta.

Jotenkin tämä kaikki liittyy kotoiseen Kiina-ilmiöön. Tuotantoa siirtyy paljolti juuri sinne, missä säästetään sellaisesta mistä itse emme juurikaan suostu tinkimään: ihmisoikeuksista, ympäristön ja ihmisten terveyden suojelusta, työläisten järjestäytymisoikeudesta ja sananvapaudesta.

Juuri tässä on mahdollisuus paiskata kättä pohjoisen ja etelän kesken. Olisiko sopimatonta, että Suomen Teollisuus & Työnantajat liittoutuisi Kiinan työläisten ja Intian kastittomien kanssa? Tämänkaltaisella epäpyhällä liittoutumisella voitaisiin nimittäin estää myös meille täysin epäreilua kilpailua sijoituksista ja työpaikoista.

Vai toivotaanko Etelärannassa, että tieto sosiaalisesta polkumyynnistä ei koskaan välity meille asti? Toive on entistä turhempi, sillä Maailman sosiaalifoorumin kaltaiset jättitapahtumat levittävät tiedon vääryyksistä entistä laajemmalle. Vastustajien keskuudesta on myös alkanut kuulua entistä enemmän ehdotuksia siitä, millainen globalisaatio olisi ihmiskasvoista ja hyväksyttävää.

Tiukoista eurooppalaisista ympäristönormeista valittava teollisuus voisi ryhtyä ajamaan sitovia maailmanlaajuisia ympäristösopimuksia yhteistyössä ympäristöjärjestöjen kanssa, jotta mikään maa ei voisi enää olla vapaamatkustaja. Sellaisesta asenteesta ei kuitenkaan ole merkkiäkään. Teollisuuden valtaenemmistö näyttää valinneen taktiikan, jolla se pikemminkin pyrkii purkamaan vaivoin aikaan saatuja sopimuksia, esimerkiksi Kioton ilmastopöytäkirjan. Tämä on lyhytnäköistä toimintaa.

Talouden maailmanlaajuistumisen sosiaaliset ja ekologiset rajat tulevat joka tapauksessa vastaan. Ne tulevat jo ilmastokatastrofeina, kansainvälisen terrorismin uhkana ja kasvavina pakolaisvirtoina.

Tästä ei selvitä ilman maailmanlaajuista säätelyä. Lopulta sen kyseenalaistajat ovat juuri yhtä kapeakatseisia kuin ne tahot, jotka vielä haaveilevat koko g-ilmiön peruuttamisesta.

Kirjoittaja on vihreiden kansanedustaja.