Kulkevatko Euroopan sosiaaliset oikeudet pohjoismaiseen suuntaan? [:] Usein väitetään, ettei eurooppalaisessa keskustelussa ja EU:n päätöksissä ole nähtävissä mitään pohjoismaista linjaa, joka veisi unionin politiikkaa esimerkiksi sosiaalisektorilla enemmän sosiaalipalveluajattelun suuntaan. Esimerkiksi Raija Julkunen päätyy toteamaan tuoreessa kirjassaan Suunnanmuutos, ettei Ruotsin ja Suomen mukaantulo unionin jäsenmaiksi aiheuttanut pohjoismaista offensiivia tai hyvinvointipoliittista terästäytymistä, kuten osa odotti. Sosiaalisten oikeuksien suojelusta on siirrytty etsimään tasapainoa kilpailukyvyn, työllisyyden ja sosiaalisen suojelun välillä kirjoittaa Julkunen. Hän toteaa, ettei pohjoismainen malli liikauttanut Euroopan suuria maita ja jatkaa: “EU:n kasvavaa kiinnostusta sukupuolten tasa-arvosta voi tuskin sitäkään pitää Pohjoismaiden ansiona.” Euroopan parlamentin jäsenenä voin kertoa sisäpiirin tietoa esimerkiksi naisten ja miesten työelämän tasa-arvodirektiivin valmistelusta: parlamentissa pohjoismainen hyvinvointimalli on yhä useammin esikuvana. Yhteispäätösmenettelyn myötä kasvanut parlamentin valta lakeja säätävänä toimielimenä on yhtä iso kuin ministerineuvoston, myös tasa-arvoa ja muita sosiaalisia oikeuksia koskevissa asioissa. Ainakin tasa-arvokysymyksissä tämä näyttää nostavan tavoitetasoa.

Mainitussa miesten ja naisten tasa-arvoa työelämässä koskevassa direktiivissä EU puuttuu ensimmäistä kertaa oikeudellisin toimin sukupuoliseen ahdisteluun työpaikoilla. EU on jo puuttunut työelämän muuhun kuin sukupuolen perusteella harjoitettuun syrjintään. Viime vuonna hyväksytyt kaksi direktiiviä kieltävät rotusyrjinnän ja vammaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen, uskonnon, vakaumuksen ja iän perusteella tapahtuvan syrjinnän. Seuraavaksi on odotettavissa puuttuminen työpaikkakiusaamiseen. EU:n historiassa neljä perusvapautta ovat toki toistaiseksi sanelleet kehityksen suunnan. Sosiaaliset oikeudet ovat olleet hyvin kiinteästi yhteydessä työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen. Tältä pohjalta on syntynyt sosiaaliturva-asetus, joka ei suinkaan harmonisoi jäsenvaltioiden sosiaaliturvajärjestelmiä, vaan koordinoi niitä. Karkeasti yksinkertaistaen voi sanoa, että maasta toiseen muuttavalle työntekijälle ja hänen perheelleen taataan asetuksella sen maan sosiaalietuudet, johon hän muuttaa. Syntynyt kokonaisuus kuitenkin koostuu niin monista palasista, että kokonaisuuden hallinta alkaa olla asiantuntijoillekin jo mahdoton ja kyseenalaistaa kansalaisten oikeusturvan. Näyttää siltä, ettei enää riitä, että EU-kansalaisille annetaan jäsenmaiden takaama sosiaalivakuutus ja että sen siirtymisestä maasta toiseen koetetaan huolehtia. Painetta pohjoismaisen mallin käyttöön syntyy kaiken aikaa. Työmarkkinoilla vaaditaan työntekijöiltä joustavuutta, mikä taas edellyttää erilaisten sosiaalipalveluiden saatavuutta. Sukupuolten välisen tasa-arvon toteuttaminen työelämässä edellyttää päivähoitopalveluiden tarjontaa. Olemmeko kenties tulossa käännekohtaan, jossa jäsenmaat takaisivat sosiaalipalveluita, vaikka EU:n toimivalta ei riittäisikään niistä säätämään?

EU:ssa on yritetty saada aikaan päivähoitodirektiiviä, mutta se on toistaiseksi typistynyt erilaisiksi suosituksiksi ja jäsenmaille lähetetyiksi kyselyiksi. Väestökehityksestä johtuen tällaisesta “pehmoaiheesta” on yllättäen tullut jopa kansantalouden tulevan kehityksen perusteita järisyttävä kysymys. On syntynyt taskulaskinmiesten ja tasa-arvonaisten epäpyhä liitto. Pohjoismaiseen suuntaan viittaa se, että näin on siirrytty jo toimimaan tosiasiallisen tasa-arvon toteuttamiseksi. EU:n toimivalta ei ulotu myöskään sairauksien hoitoon, mutta kansanterveyden edistämiseen ja ennaltaehkäisytoimiin kylläkin; toimielimet käsittelevät parhaillaan EU:n uutta kansanterveysohjelmaa, jonka merkitystä ei tule väheksyä, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä terveydenhoitopalveluiden järjestämisen kanssa kansallisella tasolla. Ennaltaehkäisevässä terveyspolitiikassa ohjelmalla voi olla suuri merkitys rajojen yli liikkuvien tartuntatautien, kuten AIDSin torjunnassa. Samalla voisi mainita yhden epäkohdan, joka on syntynyt lääkemarkkinoiden harmonisoinnin puutteesta: narkomaanit joutuvat liikkumaan maasta toiseen lääkkeiden perässä, sen sijaan, että lääkkeet liikkuisivat vapaasti. Vaikka EU:n sosiaalipolitiikan lähiajan tulevaisuuteen ei kuuluisikaan sosiaaliturva- ja terveydenhuoltojärjestelmien harmonisointi, siihen kuuluu ehdottomasti arvokeskustelun virittäminen. Politiikan kaikilla tasoilla on havaittavissa kansalaisten osallistumisaktiviteetin herpaantuminen, syrjäytymistä julkisista palveluista ja yhteisöelämästä tapahtuu sekä köyhimpien että rikkaimpien väestönosien keskuudessa. Työyhteisöissä sairastetaan entistä enemmän.

Yrityksetkin ovat jo nykyään havahtuneet pohtimaan ympäristövastuunsa ohella sosiaalista vastuutaan: merkkituotteen maine saattaa joutua yhteisön silmissä vaakalaudalle, jos jonkin tuotantolaitoksen irtisanomiset halvaannuttavat kokonaisen kaupungin elämän. Itse asiassa Corporate Social Responsibility, yritysten yhteiskunnallinen vastuu, on otsikkona tuoreessa Euroopan komission vihreässä kirjassa. Ajatuksena on, että yritykset osallistuvat vapaaehtoisesti paremman yhteiskunnan/yhteisön kehittämiseen osana kestävän kehityksen strategiaa. Tämä tarkoittaa muun muassa elinikäisen oppimisen periaatteen omaksumista, terveyden ja työturvallisuuden edistämistä, parempaa työn, perheen ja vapaa-ajan yhteensovittamista, sukupuolten välisten palkkaerojen poistamista jne. Kaikki nämä tekijät voivat myös parantaa tuottavuutta. Yhteyksiä ympäristöönsä yritykset voivat parantaa esimerkiksi tuottamalla eettisesti korkealaatuisia tuotteita. Globaalitasolla yritykset voivat parantaa mainettaan omaksumalla ihmisoikeuksia ja ympäristöä kunnioittavia toimintamalleja sekä kunnioittamalla ILO:n periaatteita. Komissio ottaa vastaan kommentteja Vihreään kirjaan tämän vuoden loppuun asti.

Eurooppalaisissa talouksissa on samantyyppisiä kehityspiirteitä. Globalisaation edetessä eri maissa kohdataan samoja ongelmia: kilpailun koveneminen työmarkkinoilla johtaa heikosti koulutetun väestön aseman huononemiseen, pienipalkkaisia työpaikkoja on subventoitava yhteiskunnan varoista tai ne katoavat kokonaan, pitkäaikaistyöttömät joutuvat köyhyysloukkuun ja yhä useammat tekevät epätyypillisiä töitä, joissa sosiaaliset oikeudet ovat puutteellisia. Sosiaalinen kansalaisuus on tärkeä tavoite. Nyt, kun paljon puhutaan EU:n olemassaolon oikeutuksesta, on löydettävissä käsin kosketeltavia tavoitteita, ei tarvitse puhua vain abstraktista dialogista tai kansalaiskeskustelusta. Euroopan unionia on kehitettävä siten, että julkinen rahoitus ja veropohja turvataan. EMU-oloissa tarvitaan markkinavoimien rinnalle vahvaa talouspolitiikkaa. Kuitenkin samalla, kun siirrytään yhtenäisvaluuttaan, EU:lta puuttuu edelleen kyky tehdä verotusta koskevia päätöksiä, koska jokainen niistä vaatii jäsenmaiden yksimielisyyden. Jo 10 vuotta on yritetty saada aikaan ekologista verouudistusta, joka sallisi sen, että energialle voitaisiin säätää yhteisön tasolla vähimmäisveroaste ja käyttää näin kertyneitä verotuloja esimerkiksi työhön ja tuloihin kohdistuvan verotuksen alentamiseen. Tiukinta vastarinta tuntuu olevan Britanniassa ja Ruotsissa, vaikka luulisi niiden sosiaalidemokraattisten hallitusten piirissäkin löytyvän kannatusta sille, että tulonsiirroista päätetään markkinavoimien sijaan poliittisten päätöksentekijöiden keskuudessa.

Osana sosiaalisen kansalaisuuden vahvistamista arvotavoitteena, ei niinkään harmonisointitavoitteena, voidaan pitää perustuloa. Perustulomalleja on kehitelty mm. eurooppalaisessa Basic Income European Networkissä, joka on toiminut vuodesta 1986 lähtien. Perustulolla tarkoitetaan tuloa, jonka yhteisö maksaa kaikille jäsenilleen yksilöperusteisesti ilman tarveharkintaa. Perustulo on säännöllisesti maksettua rahaa, jonka siis saavat automaattisesti myös ne, jotka eivät järjestelmien monimutkaisuuden takia osaisi edes vaatia itselleen yhteiskunnan maksamia tukia. Toisaalta universaaliutensa vuoksi perustulo ei olisi samalla tavalla nöyryyttävää kuin toimeentulotuki, koska sen saisivat kaikki, eikä sitä tarvitsisi erikseen anoa luukulta. Kolmansien maiden kansalaisten sosiaaliset oikeudet ovat nousemassa yhä polttavammaksi ongelmaksi EU:ssa. On osoittautunut illuusioksi, että Eurooppaan tarvitaan vain käsin poimittuja IT-alan osaajia – tulevaisuudessa kolmansien maiden kansalaisia tarvitaan palvelualoille, myös sosiaalipalveluihin. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että EU-maat ovat haluttomia takaamaan pysyvästi EU:n alueella asuville ulkomaalaisille kunnollisia sosiaalisia oikeuksia. Aivan erityisesti hallitukset haluavat sulkea silmänsä laittomasti unioniin tulleilta ihmisiltä, jotka ovat jo monissa maissa laaja pohjasakka. Realistisimmat jäsenmaat ovat alkaneet laillistaa heidän asemaansa, koska ovat todenneet, että seuraukset ovat muutoin vielä kurjempia. On päästävä irti noidankehästä, että ainoa tapa tulla EU:n alueelle on joko turvapaikanhaku tai laiton siirtolaisuus, koska EU:lta puuttuu aito maahanmuuttopolitiikka. Ylitorjuva suhtautuminen EU:n tulevien jäsenmaiden työvoimaa kohtaan voi kostautua, jos hakijamailta vaaditaan liian pitkiä siirtymäaikoja työntekijöiden vapaaseen liikkuvuuteen. Tosiasiassa tämä saattaa estää uusien jäsenmaiden taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä ja horjuttaa vakautta koko EU:n alueella.

Nizzan huippukokouksessa hyväksyttiin EU:n perusoikeuskirja. Kölnin huippukokouksen toimeksiannossa oli haluttu taata, ettei EU:n perusoikeuskirja luo uusia oikeuksia kansalaisille tai toimivaltuuksia unionille. Perusoikeuskirjassa todetaan, ettei sen määräyksiä saa tulkita jäsenvaltioiden perustuslaeissa tunnustettuja oikeuksia loukkaaviksi. Perusoikeuskirja luetteloi monia sosiaalisia oikeuksia. Vaikka se on hyväksytty vain poliittisena julistuksena, se saattaa merkitä käännekohtaa unionin historiassa. Julistuksesta aivan ilmeisesti kehkeytyy oikeudellisesti sitova, mahdollisesti tulevan perustuslain ensimmäinen osa. Euroopan yhteisöjen tuomioistuin tulee viittaamaan siihen ja de facto tuomioistuin luo uusia oikeuksia mm. tulkiten vapaan liikkuvuuden edellyttävän tiettyjä oikeuksia. On jo aika nostaa EU-kansalaisen oikeudet valtioiden ja yritysten oikeuksien ylitse. Kaikkien ihmisten oikeus ja kyky hallita omaa elämäänsä on kestävän kehityksen ominaispiirre, jonka pitäisi olla sekä talouselämän toimijoiden että poliittisten päättäjien keskeinen tavoite uudessa sosiaalipoliittisessa ajattelussa. Jos EU aikoo puolustaa kansalaisten oikeuksia kovenevan kilpailun ja globalisaation paineita vastaan, sen on yhä voimakkaammin kallistuttava pohjoismaisen hyvinvointimallin suuntaan ja keskityttävä erityisesti sen taloudellisen perustan puolustamiseen.

Sosiaali- ja terveysturvan päivillä 15.8.2001